Viime viikonlopun kuumin puheenaihe:D (vahan kylla nauratti kun joistain ihan tosissaan huomasi, etta painoa on tullut lisaa... Viidesta kilosta kymmeneen  meilla kaikilla; mukava tietaa etta en ole ainoo kuka on kaynyt lapi sellasia fyysisia muutoksia taalla ollessaan:) Niin se sit kai vaan on, etta AFS tarkoittaa Another Fat Student:D )

Meilla oli siis AFS Final Camp. Ehka iloisin, mutta myos surullisin viikonloppu pitkaan aikaan. Ja niin kiire, perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan olin liikenteessa. Laura, vaihtari Ranskasta, tuli meille perjantai-iltapaivalla ja me mentiin Cityyn, Perthiin shoppailemaan. Oli ihana nahda, viimeisesta kerrasta on ainakin kuukausi. Leiri alkoi perjantai-iltana ja lopeteltiin lounaaseen sunnuntaina. Siita suoraan samalla vauhdilla vahan sightseeing ajelua perheen kanssa, ajeltiin vuorilla ja Swan Valleyssa, missa on ainakin ihana suklaatehdas, kymmenia viinitarhoja ja mukavia second hand-kauppoja.

Mutta siis toi leiri. Perjantai-ilta oli vahan kuin olisi kotiin palannut. On se niin uskomaton fiilis, kun me oltiin (ja ollaan edelleen) ihan kuin parhaita kavereita, vaikka suurimman osan kanssa viimeksi nahtiin silla helmikuun leirilla. Halailtiin ja kyseltiin miten sun elama on mennyt:) Jatkettiin ihan siita mihin viimeksi jutut jai... Koko viikonloppu me juteltiin, siita mita kaikkea ollaan tehty, mika jai tekematta, kuinka sanoa hyvastit perheille. Alettiin ihan tosissaan tajuamaan etta apua, me ollaan menossa kotiin! Sunnuntaiaamu oli raskain, meilla oli sellanen hiljentymisjuttu kynttiloiden kanssa; mietittiin meidan vuotta (tai no puolta vuotta). Ulkona satoi vetta kaatamalla; oli niin haikee olo. Istuttiin ringissa, nojailtiin toisiimme ja itkettiin. Vessapaperirulla lensi huoneen toisesta paasta toiseen, kun nenaliinat loppu jo aikoja sitten.... Me ei enaa ikina kokoonnuta noille leireille, ei talla porukalla. Ja naa ihmiset ihan oikeasti oli kuin toinen perhe.... Epatodellista. Me tehtiin taa yhdessa, ja ihan just kohta se kaikki on vain muistoja ja valokuvia...

Siita hetkesta kun Diane sanoi: "oliskohan Jenni aika lahtea" (siis leirilta pois) siihen kun oikeesti istuin autossa, kesti ainakin puoli tuntia. Kaikkia oli halattava - hymy korvissa, kyyneleet silmissa vannottiin ikuista ystavyytta ja Aussie-tyyliin viimeiset sanat olivat See ya, nahdaan.

5 viikkoa jaljella. Silti yksi kuudesosa koko ajasta, mutta ash, ei tata aikaa voi oikeesti laskea kun taa on jo tallasta henkista taistelua tunteiden kanssa. Olivia lahtee viikon paasta, millonkohan mekin seuraavan kerran nahdaan. Ostin pahvilaatikon, jotta voin lahettaa tavaraa suomeen- en vain haluaisi miettia viela minkaan sortin pakkaamisia. (se vaan vie younet kun pahkailen mihin ihmeeseen ma sullon ja tungen ja heitan kaikki tavarat....:D)

Aikaa rentoo naa vikat viikot kylla tulee olemaan. Kaksi viikkoa koulua, sitten on kahden viikon loma ja viimeinen viikko koulua- kai ma ainakin heiheit tulen kouluun sanomaan. Viikonloppuja on niin vahan, ja tuplabuukkausta vaikka kuinka ja paljon. Perhe tietenkin odottaa etta vietan aikaa niiden kanssa, mutta sitten on myos kaikki muut suunnitelmat kavereiden kanssa, kuten viimeiset shoppailut yms... Ja jos kaikki menee hyvin, niin Aya (vaihtari japanista) ja mina mennaan surffaustunneille lomalla! Upeeta:) Mutta se ei ole varmaa viela, koska Dianellakin on kaikkia salaisia lomasuunnitelmia, joista ma en tieda mitaan, mutta joissa mun olis silti oltava mukana.

Ja Aussie rules football pelikin on nahtava; kauhee kun sita aina liian myohaan tajuaa mita kaikkea viela pitaisi tehda ja sit aikaa on liian vahan. Mutta ma tulen tanne takaisin, en tosin tieda koska ja kenen kanssa, mutta varmaa on etta takaisin tullaan...Jonain paivana. 6 kuukautta on vaan niin lyhyt aika; just kun oppii tuntemaan kaikki ihmiset ja paikat niin sitten on jo lahdettava kotiin. So wrong.:)

Tulipas tasta outo kirjoitus, enpa kauheesti kertonut mita kaikkea olen tehnyt, mutta juu... Kohtahan me jo nahdaan, kerron sitten lisaa:)