Hehe...

Enpä tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta sittenpähän yllätytte jos vielä eksytte tälle sivulle:)

Tämä syksy on mennyt älyttömän nopeasti. Ensimmäinen jakso koulussa meni yllättävän hyvin, ottaen huomioon sen kuinka paljon enemmän aikaa vietin sähköposteja kirjoitellen kuin läksyjä tehden. Päivittäin, yhä edelleen, mietin mitä Australiassa tapahtuu. Miten niillä menee? Onko ne yhdet vielä yhdessä? Mitä partiossa on tapahtunut? Millainen sää siellä on? Puoli vuotta on, myönnettäköön, älyttömän lyhyt aika, mutta silti siinä ajassa ehtii luomaan kontakteja ja tutustumaan upeisiin ihmisiin, jos vain haluaa.  Nytkin olen huomannut, että olen vasta tänne palattuani tullut läheisemmäksi ystäväksi joillekin, joiden kanssa en juurikaan viettänyt aikaani siellä. Mielenkiintoista... Onnistuin luomaan suhteita, joiden tiedän kestävän välimatkat, aikaeron, ja vuodet. Sitten kun nähdään taas, niin ilo on ylimmillään...

Olivialle, mun parhaalle vaihtarikaverille, kuuluu hyvää. Yhdessä ollaan keskusteltu mesessä ja ties missä siitä, kuinka upea meidän aikamme siellä oli, ja mitä kaikkea suunnitelmia meillä yhä on Australian varalle. Kummallakin tietenkin kamala ikävä, ja kiire takaisin. Kummankin perheet ovat tulossa käymään kotimaissamme. Olisi vain niin paljon helpompi keskustella kaikesta kasvotusten- olemme yllättävän samanlaisia. Miksi ihmisistä välittää kaikista eniten silloin, kun he eivät ole lähellämme?

Laura, ranskalainen vaihtari, viettää vielä viimeisiä viikkojaan in Oz. Sähköpostit lentelevät, tulihan meistäkin niin hyvät ystävät. Onneksi on tämä netti, ja valokuvien yms. lähettely on niin helppoa. Ayallakin, japanilaisella tytöllä, on viimeiset hetket edessä ennen kotiin lentoa.

Sain eilen postia. Dianelta. Tiesin odottavani heiltä kirjettä, mutta "yeaa right", posti toikin mulle karkkia, kirjeen ja upean scrapbookin, johon Diane oli liimaillut kaikkea ihanaa. Lehtileikkeitä, mun lempijuuston etiketin ja erilaisia postimerkkejä, joitain mainitakseni. Kaikki sellaisia asioita, joista hän tietää että pidän mielettömästi, ja joilla on merkitystä mulle. Ne ihmiset tuntee mut aivan liian hyvin...

Voi kuinka täällä on vihreää!! (ja taas pitaa, hups, opetella uusi nappäimistö ääkkösineen ja miksiköhän ihmeessa kysymysmerkki ei voi tulla samasta nappulasta kuin tuolla toisella puolen maailmaa....?) Oikeesti, noi koivut kylla tulee johonkin painajaisuniin viela...

Voi kuinka oli ihana uida jarvessä ja oikein hypätä veteen, juosten laituria pitkin, suoraan saunasta. Ja kuinka ihanalta ruisleipä maistuukaan, ja kylma maito ja mansikat. Kotona näyttää kaikki olevan ennallaan, mita nyt muutama huonekalu vaihtanut paikkaa. Ihan kuin en missaan olisi ikinä ollutkaan (vähän on kylla harjoittelemista tän näppaimistön kanssa:D).

Mun huoneessa sen sitten tuntee. Matkalaukku on edelleen oven suussa (tulin siis jo maanantaina), kaikki vaatteet ja ihan kaikki (jotka siis ihme ja kumma sain sullottua, mita ihmeellisimmissä sykkyroissa mun laukkuihin) on levitettyna pitkin lattiaa; en ole viela tehnyt niille yhtaan mitään. Kellot ovat kaikki australian ajassa, ja mielessäni mietin mita siellä nyt tekisin... Aikaero alkaa tuntua, kun aamulla herään aivan liian aikaisin; siellähän olisin jo lounastauolla koulussa. Ja kuinka paljon voikaan elämä ihan oikeasti muuttua yhden vuorokauden aikana. Hetki sittenhän olin viela Perthissä,maailman ihanimmassa kaupungissa, itkemassa lentokentalla... Ja seuraavaksi loysin itseni Helsinki-Vantaan lentokentalta, kaikkine tavaroineni, halaamassa perhettani, hymyillen; onpa mukava nahda... 24 tunnissa pitää vaihtaa kieli, jota puhut, ja koko elämä täytyy taas opetella uudestaan. Ihmiset vaihtuvat, ja ympäristö myös. Uudet kaverit jäivät sinne suremaan, ja vanhat kaverit taalla päässä iloitsevat nakemisestamme. Vaatii hetken sopeutuminen taas, mutta kylla se tasta lähtee, oikein vaan rytinällä...

Lahtoni australiasta oli kieltamatta varsin tyylikas; jätin sellaisen valokuva-albumi jutskan, jota olin jo viikkoja salaisesti kyhäillyt, tyynyni alle, jotta joku sen sitten loytaisi. Kyyneleet vaihtuivat koneessa hymyyn, kun Dianelta tuli kiitosviestejä- eihän heillä ollut harmainta hajuakaan, että olin sellaista tekemässa. No eivätpähän ainakaan ihan heti mua unohda:)

Jep, kai ma nyt meen nauttimaan suomalaisuuden eduista; syomaan ruisleipaa ja juomaan maailman parasta kahvia, ja tuijottelemaan ikkunasta ulos (on viela vahan vilpoista MENNÄ sinne); kesa-Suomi, onko oikeastaan mitaan sen kauniimpaa olemassa?

....istun tietokoneluokassa, talla samalla tietokoneella, jonka kanssa olen niin monet tunnit viettanyt. On musiikintunti ja kaikki ahertavat jonkun tehtavan kimpussa. Mun viimeinen musiikin tunti, joten onko silla nyt niin valia vaikka en teekkaan tuota research projectia? eipa kai.

Viimeinen paiva koulussa...Niin epatodellinen olo. Muutenkin enaa 2 yota jaljella.... Pitaisi kai aloittaa pakkaaminen (:>). en kylla edelleenkaan tieda mihin sullon kaikki tavarat, ja kaikki ihanat lahjat kavereilta...Niin paljon tavaraa, ja niin pieni matkalaukku...Niin monta tarinaa kerrottavana, niin monta valokuvaa, niin monta muistoa. Ja ihan kohta mun taytyy jattaa tama kaikki taakseni, ja palata takaisin, sinne mihin kai kuulun. Ja kuinka paljon olenkaan muuttunut! Arvostan kaikkea nyt niin paljon enemman kuin puoli vuotta sitten. Olen oppinut uusia asioita, en ainoastaan Australiasta tai elokuvista tai nuoteista, mutta oikeastaan koko maailmasta. Kaikki, ihan kaikki, on avautunut uudella tavalla, ja on mielettoman vaikea selittaa kuinka tarkea tama puoli vuotta on oikeasti ollut. Mutta silti on hankala uskoa, etta on aika lahtea; voi kuinka nopeasti aika onkaan kulunut!!!

Tanaan siis tiedossa pakkaamista, itkemista ja viimeistelya; lahjani hostperheelle ei ole viela(kaan) valmis. Huomenna mennaan toivottavasti for a bush walk, tai sitten rannalle jos on oikein kaunista. Sunnuntaiaamuna luon viimeiset katseet meidan kodille, ja siihen huoneeseen, jonka Rebekan kanssa jaoin. Viimeiset katseet, kun ajellaan tuttuja katuja pitkin lentokentalle....Hyvasti, Australia.

Lahden taalta hymyssasuin, kyyneleet silmissa, kaikki ihanat muistot mielessa. Jokainen paiva, jonka olen taalla viettanyt, tuntuu kuin eiliselta - niin hyvin on jok'ikinen hetki mielessa. Hetket, joita en ikina tule unohtamaan.

Nahdaan, (aivan liian) pian!

Niin se aika vaan viuhahtaa- en halua uskoa sita... Nyt on siis aika lopettaa ajattelu, silla on tosi vaikea yhdistaa naita kaikkia tunteita keskenaan. Toisaalta on aarettoman haikee olo, koska pitaa lahtea taalta, mutta toisaalta on tosi innoissaan kun nakee taas kaikki tutut kasvot puolen vuoden takaa. Oikeesti, mita tassa pitaisi ajatella??

Mutta iloisempiin uutisiin. Nyt on koululomat, aika on kulunut tosi nopeesti- kahden viikon loma jo melkein takana. Viime viikolla Malcolmin vanhemmat ja yksi serkkupoika oli meilla kylassa, eika me juurikaan tehty mitaan kummempia. AI joo, menin  tosin cityyn (perth) Timin kanssa; siella oli LUNTA! Ne oli rakentanu sellasen lumikasasysteemin isoon telttaan, jotta lapset paasee laskemaan makea.... Voihan epatoivo:) Sellasta feikkilunta...

Perjantaiaamuna kavin Fremantlessa pyorahtamassa, ihania kaupunki ja aah niita kahviloita. Perjantai-iltana lahdin Malcolmin kanssa partioleirille Margaret Riveriin, joka on 3 tunnin ajomatkan paassa taalta. Me nukuttiin se viikonloppu sellasessa mokissa, missa kaveli VALTAVA hamahakki siella SISALLA, seinalla. Disgusting. Ja se vessa, voi jestas, sellanen kyhyelma neljasta pellinpalasta ja reika keskella. Ovi pysyi kiinni kun vahan potki ensin:D Ja suihkujahan ei tietenkaan ollut. Se oli kylla ihan jees, keskella metsaa, in the bush ja aamulla eka aani minka kuulin oli Kookaburran (lintu) laulu, tai oikeestaan nauru. Se kuulostaa ihan ihmisen naurulta! ihana aani. No, lauantai ja sunnuntai aamu kului abseilatessa (en oikeesti tieda tota sanaa suomeksi) mutta siis tarkoitan sita, kun laskeudutaan kallioita alas koysien ja vaijereitten varassa, you know what i'm talking about, don't you? Oli ihan mielettoman upeeta, se pisin rinne oli noin 25 metria ja sen lopussa oli overhang, eli vaan roikuttiin koyden varassa alas... Tosi vaikee selittaa (suomeks:D) mutta hauskaa oli. Vetta satoi, mutta eihan se mitaan haitannut. Iltapaivalla mentiin luoliin, rammittiin kaikenkokoisten kivirykelmien lapi ja tikkaita ylos ja alas. Taskulamput oli ainoa valonlahde- kokemuksia. Illalla syotiin illallista partiolaisten kanssa (ne nukkui eri paikassa kuin me) - voi yoks, suoraan sanoen. Se oli sellasta ruskeeta mossoa, missa oli ainakin papuja, jotain lihaa, raakaa taikinaa (mitahan sekin siella teki) ja muita nimeltamainitsemattomia/tunnistamattomia raaka-aineita. kylla muuten suomessa partioleiriruoka on PIKKASEN parempaa:D huippuviikonloppu siis oli.

talla viikolla oon pyoriny vahan kaikkialla. tanaan olin perthissa ayan (japanilainen vaihtari) kanssa, huomenna toiseen kauppakeskukseen yhden Amandan kanssa ja siita suoraan Marien synttaripartyihin. Lauantaina Fremantleen tapaamaan Laura (ranskalainen vaihtari) ja illalla on mun laksiaiset. Sunnuntaina footy-peliin Marien kanssa ja maanantaina kai Perthin elaintarhaan Ayan kanssa. Tiistaina kouluun. Fiuh. Ja seuraavana sunnuntaina kotiin...

Kai me sitten ihan kohta nahdaan. (:>)

 

Moikka moi.

23 paivaa jaljella. MIHIN TAA AIKA OIKEIN MENEE????

Oon nyt musiikin tunnilla. Kahden viikon loma alkaa maanantaina, joten tanaan ja eilen koulu on ollut jo aika tyhja- ihmiset ottaa vahan "omaa lomaa". Joka luokassa on ollut kaksi tai jopa kolme oppilasta mun lisaksi:) (olisin jaanyt tanaan kotiin, jos me ei olisi paatetty pitaa piknikkia lounastauolla kavereiden kanssa.)

Mulla oli tyyliin lista, mista ma aioin kirjoittaa, mutta nyt ei tietenkaan tulee kaikkea mieleen. Anyways, on tosi mukava kun tassa on taa loma. Luulen, etta tanaan tai ainakin nyt viikonloppuna tehdaan Dianen kanssa lista kaikista paikoista joihin meidan pitaisi menna- oon niin iloinen etta ne vaan jaksaa vieda mua kaikkialle koko ajan. Ainakin yhteen kansallispuistoon ollaan menossa, ja joihinkin kaupunkeihin tassa 400 kilometrin sateella:) Saa nahda mihin aika riittaa. Surffaustunnit tosin taitaa jaada valiin; se paikka on suht kaukana ja se veisi niin paljon aikaa (ja sita paitsi saa on suht vilponen aamuisin ja ensi viikoksi on luvattu sateita.)

Viime viikon perjantaina oli Olivian laksiaiset- yksi vaikeimmista paivista tahan mennessa. Olivia, joka on siis vaihtari Sveitsista, oli yksi mun parhaita kavereita (ja on edelleen, valimatka vain kasvaa), joten kyyneleilta ei todellakaan saastytty. Siina koko illan katseltuani kuinka Olivia sanoi hyvasteja kaikille, mietin vain etta mitenkohan ma ajattelin selvita mun omista laksiaisista.... Voi itku. Tanaan nimittain jakelin jo kutsuja mun partyihin- sinne tulee kaikki joihin olen tutustunut taalla; koulukaverit, muutama tyyppi partiosta, sukulaiset ja porukkaa kirkosta. Me (tai siis Diane) vuokrataan yhden kahvilan ylakerta, koska naa ei mahtuisi meidan taloon:)... Noh, helpompaahan se on kerralla kaikki pyytaa, kuin seitsemat eri juhlat eri ihmisille, I reckon.

Tassa yksi paiva muutes, arvatkaas mita soin. Jep, kengurua! En tosin kauheesti kehuskele silla, mutta kuten Diane sanoi, taytyihan mun nyt kerran kengurua maistaa. JA SITA PAITSI, ma en tiennyt etta se oli kengurua, ennenkun olin jo syonyt sita. Se oli kieltamatta ihan hyvaa, ja terveellistakin, koska se on 97 prosenttisesti rasvatonta. Mutta lahinna se ajatus siita, MITA ma sanoin sai mut voimaan pahoin - ei noi IIIIHANAT kengurut ole tarkoitettu syotaviksi, and that's that.

Aijooo:) Nytpas muistinkin yhden hauskan tilanteen. Eraana paivana, olin ekana kotona koska mulla oli vapaatunti. KUKAAN ei ollut viela kotona sillon (yleensa Diane ja pojat on kotona ennen mua) joten mun piti itse avata ovi. No juu, kyllahan diane sen mulle joskus naytti, ehka maaliskuussa, etta miten se avataan. (Mun ei ole kertaakaan tarvinnut avata meidan ovea avaimella!!!!) Ja trust me, siina on joku sata kahvaa ja lukkoa (no okei, ehka kaksi...)... JOTEN, tappelin ainakin vartin sen kanssa, vaantelin ja kaantelin. Ei mitaan. Tappelin viela vahan lisaa, ja mietin etta voinko muka oikeesti vajota nain alas; hieman nolostuneena menin kysymaan naapurinsedalta apua:) Mukava ja avulias mies se oli, ja kiinnostuneena kuunteli mun selostusta "teidan vaikeista ovista joita vaihto-oppilaat eivat osaa avata":D. Please note, siltakin kesti hetki avata se bloody door:) Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; paasin lopulta sisalle, puoli tuntia sen jalkeen kun saavuin meidan pihaan:D (yha edelleen toivon etta tama herrasmies ei ota asiaa puheeksi Dianen kanssa; olisiko pikkasen noloa:D)

Asiasta vasaraan. Pikkuhiljaa alkaa jo, kieltamatta, jannittaa ja kauhistuttaa kotiin tulo. Niin paljon on varmaan muuttunut, puolin ja toisin... Lahto tulee olemaan niin haikea, taalla on liian monta ihmista joita jaan kaipaamaan. Mieleen palautuu viimeiset paivat Suomessa sillon tammikuussa- taalta lahteminen on niin erilaista, koska en tieda naenko naita ihmisia enaa koskaan (tietenkin naan, mutta silti)- Suomesta lahdettyani tiesin etta takaisin on tultava. Se muuttaa asioita, you know. Entapa kaikki ihanat Aussi-ruuat??? Millon syon seuraavan kerran lihapiiraita (joiden pitaisi olla jokamiehenoikeus kaikkialla maailmassa), Dianen suklaahippukekseja, Caramello Koalia (aaah koalan muotoinen pala suklaata ja pehmeaa toffeeta:P) tai Chill-maitokahveja?? Millon murskaan seuraavan kerran eucalyptuspuun lehtia sormieni valissa, ja haistelen sita tuoksua, jota Suomessa loytaa vain niista kiukaalle heitettavista "hajuvesista" (voi sanahukka:D)?? Millon menen seuraavan kerran Perthiin shoppailemaan, entapa Kings Parkiin ihastelemaan tuon niin rakkaaksi, ja tutuksi, tulleen kaupungin aariviivoja? Niimpa niin. Niin monta ihanaa hetkea, ihania ruokia ja ihania ihmisia takana; kaikki niin tuttua ja turvallista.